Phnom Penh

Ihan 36 asteeseen lämpötila ei tainnut nousta, mutta netin mukaan täällä oli 35 astetta. Aamulla ennen yhdeksää oli vielä viileämpää, jotain 25 astetta. Hieman yksipuolisen aamiaisen jälkeen kävelin vajaan kahden kilometrin matkan kuninkaalliselle palatsille. Liikenne oli jo hyvin vilkasta, joten ei auttanut kuin sopia sinne sekaan. Palatsin alue on laaja ja tulin sinne lähes vastapäätä portista. Vartijoita istuskeli siellä täällä muurin vieressä. Kysyin ensimmäiseltä kohtaamaltani, että missä päin lippuluuku oli. Mies osoitti oikealle ja lähdin siihen suuntaan. Mies hihkaisi perääni ja näytti, että en saanut kävellä muurin puoleisella jalkakäytävällä vaan minun piti mennä kadulle. Täällä ei autoja saanut kulkea ollenkaan, joten oli helppo noudattaa kehotusta.

Matkan varrella joku heppu kysyi olenko menossa palatsiin ja sen myönsin. Hän sanoi, että en pääse sisälle sortseissa. Siitä huolimatta jatkoin muurin aukosta sisään ja maksettuani kymmenen dollarin pääsymaksun, pääsin ongelmitta katsomaan palatsia. Ikävää tuollainen neuvonta, mutta olen jo oppinut, että keneenkään ei pidä luottaa, ellei ole univormua päällä ja silloinkin pitää olla varuillaan.

Kuninkaallisen palatsin alueella oli monia erinomaisen komeita rakennuksia. Asuinkortteleihin turisteja ei päästetty, mutta muuten alueen rakennuksia pääsi katsomaan. Valtaistuinsaliin ei päässyt sisään eikä sen sisätiloja saanut kuvata, mutta kurkata kuitenkin sai. Suuren rakennuksen vieressä oli suuria valkoisia kartioita, jotka oli koristeltu hyvin kirjavasti. Kiertelin komeita rakennuksia katsellen, kunnes siirryin alueen toiselle puolelle. Siellä oli kuuluista temppeli, jonka koko lattia on päällystetty hopealaatoilla. Siitä oli kaikkiaan 5 329 kappaletta, mutta ymmärrettävästi suurin osa oli peitetty matoilla suojaksi kävijöiden askeleilta. Napoleon III kunniaksi tehty pavilijonkin oli remontin alla, mutta kyllä muita rakennuksia riitti katseltavaksi.

Sitten jatkoin aivan toisenlaiseen paikkaan. Muutaman kilometrin päässä oli Toul Sleng Genocide Museum. Se oli entinen koulu, joka oli punaisten khmerien aikana toiminut vankilana ja kidutuskeskuksena. Paikka oli jätetty sellaiseksi kuin se oli ollut tämän maan synkkinä hetkinä. Paikassa oli aikoinaan tapahtunut hyvin järkyttäviä asioita, joita on vaikea uskoa tapahtuneen. Sellit ja kidutushuoneet oli jätetty alkuperäiseen muotoonsa, mutta lähes kaikki muu oli viety pois. Joissain huoneissa oli jäljellä sänkyjä, joihin vankeja oli kidutettaessa kahlehdittu. Seinillä oli kuvia viimeisistä vangeista, jotka olivat jääneet paikoilleen vietnamilaisten tullessa vapauttamaan kaupungin. Ne eivät olleet kaunista katseltavaa. Kymmenen kilometriä kaupungin ulkopuolella olisi ollut Killing Fields, mutta minulle riitti tämä määrä ihmisen julmuutta.

Phnom Penhissä ei todellakaan ole mukava paikka kävellä. Jalkakäytävät on järjestään täynnä pysäköityjä autoja ja mopoja. Lisäksi siellä on pikkuisia keittiöitä, myyntikärryjä ja kaikkea muuta mahdollista. Niinpä kävelijä joutuu tuon tuostakin siirtymään ajoradan puolelle väistelemään mopoja, autoja ja muita kulkuneuvoja. Aika nopeasti menoon tottui ja kulku onnistui oikein hyvin. Pitää vain katsoa milloin voi mihinkin väliin mennä. Se ei kuitenkaan tee kävelystä mukavaa, päin vastoin. Eipä kaduilla juuri kävelijöitä näkynytkään, paitsi minä. Silmiin pistävä piirre on, että järkyttävän suuri osa henkilöautoista on järjettömän suurin katumaastureita. Ihan älytöntä, että sellaisia kulkee tällaisessa kaupungissa, missä tilaa ei tahdo olla pienemmillekään vehkeille. Pitäisi kieltää ne kaikki. Phnom Penh ei ole lähellekään minun suosikkikaupunkeja, mutta mielellään täällä kerran käy. Ihmiset ovat varsin iloisen oloisia ja hymyilevät aina vastaan, jos vain itse hymyilee heille.

Päivän kuumimpina hetkinä tulin hotellille lepäämään. Televisiossa on runsaasti kanavia, mutta hyvin vähän katseltavaa. Auringon siirtyessä alemmaksi lähdin vielä kävelemään lähistölle. Kävin ensin tekokukkulalla sijaitsevassa Wat Phnom -temppelissä. Se ei tuonut kovin paljon uutta aikaisemmin näkemiini temppeleihin verrattuna. Siirryin Sisowath-kadulle ja pienen harkinnan jälkeen löysin ruokapaikan. Päädyin jälleen paistettuun riisiin, joskin annos ei ollut aiempien veroinen. Joka tapauksessa päivän ainoa ateria maistui oikein hyvin. Siirryin joen rannan laajalle kävelyalueelle ja katselin lämpimässä illassa pitkään vilkasta menoa. Ihmisiä oli hyvin paljon ja touhu iloista sekä monipuolista pallopeleistä rullaluisteluun ja kävelystä perheen kanssa aerobic-voimisteluun.