torstai 13. helmikuuta 2020

Ho Chi Minh City

Tänään oli matkapäivä Vietnamiin ja siihen päivä oikeastaan menikin. No paljon huonompaankin aikansa voisi käyttää.

Minulla oli kiireetön aamu, sillä bussi lähti vasta ennen kymmentä. Aamiaisen jälkeen pakkasin rauhallisesti etsien tavaroitani eri puolilta suurta huonettani. Pilvisessä, mutta lämpimässä aamussa kävelin hieman toista kilometriä samalle asemalle, mihin olin tullut kaksi päivää aiemmin. Käytin hieman eri reittiä, mutta Phnom Penh on jo niin tuttu, etten eksynyt matkalla. Ohjeiden mukaisesti olin puolta tuntia ennen lähtöä paikalla ja istuin penkille odottamaan. Bussin lähdön aika tuli ja menin muiden perässä viemään toista reppuani tavarasäilöön. Tulin maininneeksi nousevalla intonaatiolla Ho Chi Minh City, jolloin apukuski huomautti ilman havaittavaa intonaatiota Siem Reap. Tuskin olisin ilman kysymystäni joutunut takaisin Siem Reapiin, mutta tarkkana pitää olla, kun kukaan ei vahdi taustaani.

Bussi Ho Chi Minh Cityyn oli tunnin myöhässä, mikä oli valitettavaa, mutta valittaminen ei olisi auttanut. Niin odottelin varjossa hyvin tylsällä asemalla ihmetellen henkilökunnan hyvin suurta määrää. Yksi apina käveli ylhäällä sähköjohtojen päällä, mutta sekin häipyi nopeasti hauskemmalle seudulle. Bussi tuli paikalle vähän ennen yhtätoista ja melkein saman tien lähdimme liikkeelle. Reitti kulki keskustan läpi ja kesti noin tunnin ennen kuin olimme poissa kaupungista. Näin ainakin tulkitsin, sillä asumusta tien varrella jatkui melkein taukoamatta Vietnamin rajalle saakka. Ympäristö näytti aikalailla samankaltaiselta kuin lännestä päin tullessani pari päivää sitten. Ehkä hieman vauraampaa oli ja edelleen myös asteen vihreämpää. Liikenne vyöryi hitaanpuoleisesti eteenpäin. Jos sattuu olemaan nelikaistainen tie, niin raskas liikenne pyrkii ajamaan keskikaistaa lähinnä. Tämä siitä johtuen, että tien laidalla kulkee aina mopoja ja muita hitaita vempeleitä, joita kuorma-autot haluavat välttää. Näin ollen nopeammat joutuvat ohittamaan oikealta joutuen varomaan juuri näitä hitaita rakkineita. Thaimaassa oli muuten vasemmanpuoleinen liikenne, mutta sen jälkeen olemme noudattaneet oikeata puolta.

Noin neljän tunnin ajon, ja yhden pysähdyksen, jälkeen saavuimme rajalle. Nuori nainen, joka toimi toisena apukuskina, antoi ohjeet ainakin minulle haastavalla englannin ääntämiselle. Päätin siis seurata muita. Olin jo armeijassa oppinut, ettei ikinä pidä olla ensimmäinen eikä viimeinen, ja jälleen se oli oikein hyvä taktiikka. Muillakin vaikutti olevan haasteita ymmärtää ohjeita, sillä ihmiset parveilivat bussin keulan edessä kuin säikähtäneet jänikset. Nainen otti ohjat käviin ja johdatti joukon kojujen eteen, joissa tullimiehet odottivat. Olimme henkilöautojen tullipaikalla, mutta muita kulkijoita ei ollut. Vuoroni tullessa ojensin passini nuorelle miesvirkalijalle, joka selasi sitä, kunnes sanoi minulle jotain aivan käsittämätöntä. Työnsin pääni lähemmäksi aukkoa ja pyysin kohteliaasti toistoa. Se ei auttanut minua yhtään, mutta sai tullihepun selvästi hermostumaan. Onneksi olen kokenut matkustaja, joten minulle tuli mieleen, että hän ehkä halusi nähdä minun viisumin Vietnamiin. No minä neuvoin häntä, tosin hyvin neutraalilla äänensävyllä, että olen Vietnamissa alle 15 päivää, joten en tarvitse viisumia. En tiedä ymmärsikö koppalakki minua, mutta hän repi Kambodzan maahantuloilmoituksen pois passistani ja ojensi passin minulle vähintäänkin epäkohteliaasti. Miksi ihmeessä Kambodzan tullimies on huolissaan minun Vietnamin viisumista!

Bussin edessä nuori apukuski keräsi kaikkien passin mukaansa ja hän meni niiden kanssa Vietnamin tulliin. Sillä välin meidän kyyditettiin raja-alueen ravintolaan, joka tosin ei saanut minun rahojani huonon tarjonnan johdosta. Puoli tuntia myöhemmin siirryimme Vietnamin tullin eteen ja nyt reitti oli niin selkeä, että osasimme edetä kassien läpivalaisuun, minkä jälkeen apukuski ojensi kullekin passin. Niin siellä oli leima, joka antaa minun olla maassa 28.2. saakka. Helppo homma, kun on asiansa osaava töissä.

Ho Chi Minh Cityyn ei rajalta ollut kuin 70 kilometriä, mutta matkaan meni kaksi ja puoli tuntia! Liikenne siis vain paheni rajan tällä puolen. Autojen määrä ei juurikaan lisääntynyt ja kaikkein kummallisimmat kulkuneuvot vähenivät. Syynä hidastukseen oli aivan koko matkalle levittynyt kaupunkimainen taajama-alue ja hämmentävän suuri määrä mopoja. Kyllä Helkaman tai Tunturin kannattaisi tulla tänne tekemään businesta. Muuten ei kovin suurta eroa aamupäivän maisemiin tullutkaan, paitsi että kirjaimet mainoskylteissä muuttuivat lukukelpoisiksi. Tosin ei juuri minulle ymmärrettäväksi.

On mahdoton sanoa milloin yli 12 miljoonainen Ho Chi Minh City, eli entinen Saigon, alkoi. Tasaisesti mopojen määrä entisestäänkin lisääntyi, mutta onneksi myös kadut hieman levenivät. Olen ihmetellyt koko matkan liikenteen soljumista ja miten mopot löytävät reittinsä, mutta täällä ne näyttivät kulkevan vieläkin kätevämmin ja nopeammin. Pimeyden laskettua ainoa muutos oli, että mopojen eteen syttyi valo. Vauhti ja sukkulointi jatkuivat samanlaisena. Seitsemän jälkeen bussi saavutti toimistonsa edustan, mikä samalla toimi päätepysäkkinä. Olin huomioinut paikan erinomaisesti matkan suunnittelussa, sillä hotellini oli vain sadan metrin päässä pysäkistä.

Respassa minua jo odotettiinkin, sillä nainen arvasi minun nimeni käveltyäni hänen luokseen. Kaupungissa on yli 12 miljoonaa ihmistä ja hän arvaa minun nimen!? Kaikkea en hänenkään puheesta ymmärtänyt, mutta maksoin 2,5 miljoonaa huoneesta, ja hän antoi minulle avaimen seitsemänteen kerrokseen. Harmikseni huoneen ikkuna on katetulle sisäpihalle, joten mitään katseltavaa ei ole. Minä en tänään enää lähtenyt katsomaan ympäristöä vaan kävin kioskista ostamassa nuudelipurkin ja vähän muuta syötävää sekä juotavaa, ja vietin illan huoneessa. Minulla ei siis ole yhtään valokuvaa koko päivästä.

Nyt olen viikon matkustellut yksikseni Aasiassa. Yksin kulkemisessa on omat hyvät ja huonot puolet. Olisi välillä ihan hyvä, jos mukana olisi joku toinen kuuntelemassa ohjeita ja neuvoja. Jäisi ainakin osa haahuilusta tekemättä. Samoin toinen rinnalla havaitsisi enemmän asioita, joten esimerkiksi määränpään löytäminen voisi olla helpompaa. Samoin hankaluutta lisää tavaroista huolehtiminen, kun niitä ei voi antaa toisen vahdittavaksi. Vessassakin pitää aina käydä reppu selässä, tai sylissä, riippuen asiasta. Ehkä kuitenkin suurin puute on se, ettei voi kertoa kenellekään ”katso tuonne” ja kommentoida näkemäänsä. Ei yksin matkustaminen kuitenkaan syvältä ole. On ihan hienoa, että saa aivan itse päättää minne menee ja miten pitkään siellä on. Jos ei huvita joku, niin tekee jotain muuta. En sano, että aiemmilla matkoillani en olisi saanut mennä sinne minne olin halunnut. Päin vastoin, yleensä aina olen itse suunnitellut matkan ja mukana ollut on ollut siihen tyytyväinen ja myös ehdottaa omia toiveitaan. Lisäksi yksin hortoillessa mukana on tietty lisäjännitys, kun joutuu tai saa tehdä itse kaikki. Tosin tulleissa voisi olla vierihoitaja läheisyydessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti