Tänään
oli matkapäivä Vietnamiin ja siihen päivä oikeastaan menikin. No
paljon huonompaankin aikansa voisi käyttää.
Minulla
oli kiireetön aamu, sillä bussi lähti vasta ennen kymmentä.
Aamiaisen jälkeen pakkasin rauhallisesti etsien tavaroitani eri
puolilta suurta huonettani. Pilvisessä, mutta lämpimässä aamussa
kävelin hieman toista kilometriä samalle asemalle, mihin olin
tullut kaksi päivää aiemmin. Käytin hieman eri reittiä, mutta
Phnom Penh on jo niin tuttu, etten eksynyt matkalla. Ohjeiden
mukaisesti olin puolta tuntia ennen lähtöä paikalla ja istuin
penkille odottamaan. Bussin lähdön aika tuli ja menin muiden
perässä viemään toista reppuani tavarasäilöön. Tulin
maininneeksi nousevalla intonaatiolla Ho Chi Minh City, jolloin
apukuski huomautti ilman havaittavaa intonaatiota Siem Reap. Tuskin
olisin ilman kysymystäni joutunut takaisin Siem Reapiin, mutta
tarkkana pitää olla, kun kukaan ei vahdi taustaani.
Bussi
Ho Chi Minh Cityyn oli tunnin myöhässä, mikä oli valitettavaa,
mutta valittaminen ei olisi auttanut. Niin odottelin varjossa hyvin
tylsällä asemalla ihmetellen henkilökunnan hyvin suurta määrää.
Yksi apina käveli ylhäällä sähköjohtojen päällä, mutta sekin
häipyi nopeasti hauskemmalle seudulle. Bussi tuli paikalle vähän
ennen yhtätoista ja melkein saman tien lähdimme liikkeelle. Reitti
kulki keskustan läpi ja kesti noin tunnin ennen kuin olimme poissa
kaupungista. Näin ainakin tulkitsin, sillä asumusta tien varrella
jatkui melkein taukoamatta Vietnamin rajalle saakka. Ympäristö
näytti aikalailla samankaltaiselta kuin lännestä päin tullessani
pari päivää sitten. Ehkä hieman vauraampaa oli ja edelleen myös
asteen vihreämpää. Liikenne vyöryi hitaanpuoleisesti eteenpäin.
Jos sattuu olemaan nelikaistainen tie, niin raskas liikenne pyrkii
ajamaan keskikaistaa lähinnä. Tämä siitä johtuen, että tien
laidalla kulkee aina mopoja ja muita hitaita vempeleitä, joita
kuorma-autot haluavat välttää. Näin ollen nopeammat joutuvat
ohittamaan oikealta joutuen varomaan juuri näitä hitaita
rakkineita. Thaimaassa oli muuten vasemmanpuoleinen liikenne, mutta
sen jälkeen olemme noudattaneet oikeata puolta.
Noin
neljän tunnin ajon, ja yhden pysähdyksen, jälkeen saavuimme
rajalle. Nuori nainen, joka toimi toisena apukuskina, antoi ohjeet
ainakin minulle haastavalla englannin ääntämiselle. Päätin siis
seurata muita. Olin jo armeijassa oppinut, ettei ikinä pidä olla
ensimmäinen eikä viimeinen, ja jälleen se oli oikein hyvä
taktiikka. Muillakin vaikutti olevan haasteita ymmärtää ohjeita,
sillä ihmiset parveilivat bussin keulan edessä kuin säikähtäneet
jänikset. Nainen otti ohjat käviin ja johdatti joukon kojujen
eteen, joissa tullimiehet odottivat. Olimme henkilöautojen
tullipaikalla, mutta muita kulkijoita ei ollut. Vuoroni tullessa
ojensin passini nuorelle miesvirkalijalle, joka selasi sitä, kunnes
sanoi minulle jotain aivan käsittämätöntä. Työnsin pääni
lähemmäksi aukkoa ja pyysin kohteliaasti toistoa. Se ei auttanut
minua yhtään, mutta sai tullihepun selvästi hermostumaan. Onneksi
olen kokenut matkustaja, joten minulle tuli mieleen, että hän ehkä
halusi nähdä minun viisumin Vietnamiin. No minä neuvoin häntä,
tosin hyvin neutraalilla äänensävyllä, että olen Vietnamissa
alle 15 päivää, joten en tarvitse viisumia. En tiedä ymmärsikö
koppalakki minua, mutta hän repi Kambodzan maahantuloilmoituksen
pois passistani ja ojensi passin minulle vähintäänkin
epäkohteliaasti. Miksi ihmeessä Kambodzan tullimies on huolissaan
minun Vietnamin viisumista!
Bussin
edessä nuori apukuski keräsi kaikkien passin mukaansa ja hän meni
niiden kanssa Vietnamin tulliin. Sillä välin meidän kyyditettiin
raja-alueen ravintolaan, joka tosin ei saanut minun rahojani huonon
tarjonnan johdosta. Puoli tuntia myöhemmin siirryimme Vietnamin
tullin eteen ja nyt reitti oli niin selkeä, että osasimme edetä
kassien läpivalaisuun, minkä jälkeen apukuski ojensi kullekin
passin. Niin siellä oli leima, joka antaa minun olla maassa 28.2.
saakka. Helppo homma, kun on asiansa osaava töissä.
Ho
Chi Minh Cityyn ei rajalta ollut kuin 70 kilometriä, mutta matkaan
meni kaksi ja puoli tuntia! Liikenne siis vain paheni rajan tällä
puolen. Autojen määrä ei juurikaan lisääntynyt ja kaikkein
kummallisimmat kulkuneuvot vähenivät. Syynä hidastukseen oli aivan
koko matkalle levittynyt kaupunkimainen taajama-alue ja hämmentävän
suuri määrä mopoja. Kyllä Helkaman tai Tunturin kannattaisi tulla
tänne tekemään businesta. Muuten ei kovin suurta eroa aamupäivän
maisemiin tullutkaan, paitsi että kirjaimet mainoskylteissä
muuttuivat lukukelpoisiksi. Tosin ei juuri minulle ymmärrettäväksi.
On
mahdoton sanoa milloin yli 12 miljoonainen Ho Chi Minh City, eli
entinen Saigon, alkoi. Tasaisesti mopojen määrä entisestäänkin
lisääntyi, mutta onneksi myös kadut hieman levenivät. Olen
ihmetellyt koko matkan liikenteen soljumista ja miten mopot löytävät
reittinsä, mutta täällä ne näyttivät kulkevan vieläkin
kätevämmin ja nopeammin. Pimeyden laskettua ainoa muutos oli, että
mopojen eteen syttyi valo. Vauhti ja sukkulointi jatkuivat
samanlaisena. Seitsemän jälkeen bussi saavutti toimistonsa edustan,
mikä samalla toimi päätepysäkkinä. Olin huomioinut paikan
erinomaisesti matkan suunnittelussa, sillä hotellini oli vain sadan
metrin päässä pysäkistä.
Respassa
minua jo odotettiinkin, sillä nainen arvasi minun nimeni käveltyäni
hänen luokseen. Kaupungissa on yli 12 miljoonaa ihmistä ja hän
arvaa minun nimen!? Kaikkea en hänenkään puheesta ymmärtänyt,
mutta maksoin 2,5 miljoonaa huoneesta, ja hän antoi minulle avaimen
seitsemänteen kerrokseen. Harmikseni huoneen ikkuna on katetulle
sisäpihalle, joten mitään katseltavaa ei ole. Minä en tänään
enää lähtenyt katsomaan ympäristöä vaan kävin kioskista
ostamassa nuudelipurkin ja vähän muuta syötävää sekä juotavaa,
ja vietin illan huoneessa. Minulla ei siis ole yhtään valokuvaa
koko päivästä.
Nyt
olen viikon matkustellut yksikseni Aasiassa. Yksin kulkemisessa on
omat hyvät ja huonot puolet. Olisi välillä ihan hyvä, jos mukana
olisi joku toinen kuuntelemassa ohjeita ja neuvoja. Jäisi ainakin
osa haahuilusta tekemättä. Samoin toinen rinnalla havaitsisi
enemmän asioita, joten esimerkiksi määränpään löytäminen
voisi olla helpompaa. Samoin hankaluutta lisää tavaroista
huolehtiminen, kun niitä ei voi antaa toisen vahdittavaksi.
Vessassakin pitää aina käydä reppu selässä, tai sylissä,
riippuen asiasta. Ehkä kuitenkin suurin puute on se, ettei voi
kertoa kenellekään ”katso tuonne” ja kommentoida näkemäänsä.
Ei yksin matkustaminen kuitenkaan syvältä ole. On ihan hienoa, että
saa aivan itse päättää minne menee ja miten pitkään siellä on.
Jos ei huvita joku, niin tekee jotain muuta. En sano, että aiemmilla
matkoillani en olisi saanut mennä sinne minne olin halunnut. Päin
vastoin, yleensä aina olen itse suunnitellut matkan ja mukana ollut
on ollut siihen tyytyväinen ja myös ehdottaa omia toiveitaan.
Lisäksi yksin hortoillessa mukana on tietty lisäjännitys, kun
joutuu tai saa tehdä itse kaikki. Tosin tulleissa voisi olla
vierihoitaja läheisyydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti