Hue

Taas välillä oli matkapäivä, mutta lyhyt ja kiireetön.

Juna lähti vasta kahdelta, mutta sitä ennen en kuitenkaan ehtinyt mennä mihinkään kivaan paikkaan, joten pysyin aamun hotellilla. Aamiainen meni jo tutuilla kaavoilla. Tarjolla olisi ollut monen sortin oikeata ruokaa nuudelikeitoista lihapaisteihin, mutta en millään pysty syömään sellaista aamulla. Niin otin pikkuisen leikkeleitä, pari paahtoleipää ja banaanin. Kahvi on hyvin vahvaa, mutta kyllä kuppi aamulla menee. Paikalliset banaanit ovat hauskoja noin viiden sentin mittaisia pötkylöitä, mutta aivan banaanilta maistuvat.

Puoli yhdeltätoista en enää viitsinyt nuhjata hotellilla vaan otin reput ja lähdin. Jätin tarkoituksella avaamattoman nuudelikupin, jota en eilen syönyt, huoneen pöydälle, koska en halunnut kantaa sitä mukana enkä myöskään heittää roskiin. Täällä taas huone tutkittiin ennen kuin asiakas päästettiin pois. Ja niin vain heppu kiikutti kahdeksannesta kerroksesta nuudelikupin minulle.

Sää oli pilvinen, mutta lämpötila oli jossain 23 asteen huippeilla. Minulla ei ollut mitään kiirettä, joten kävelin hiljalleen parin kilometrin matkan asemalle. Olisin mielelläni pysähtynyt jossain hetkeksi istahtamaan, mutta missään ei ollut penkkiä tai vastaavaa, johon olisi voinut istua. Jalkakäytävillä on paljon tärkeämpiä funktioita kuin kulkijalle tarjota lepopaikka. Hyvin minä jaksoin asemalle, mutta olisin voinut hetken aikaa käyttää matkan varrellakin.

Da Nangin rautatieaseman odotussali ei ollut kovin viihtyisä, mutta reilu kaksi tuntinen hurahti sielläkin. Puolivälissä odotusta vaihdoin salin toiseen päähän, koska vessan haju alkoi käydä silmiini. Paljon parempi ei ollut toisessakaan päässä, mutta enpä asiasta viitsinyt välittää. Varttia vaille kaksi juna tuli hirvittävällä metelillä asemalle ja minä muiden mukana siirryin laiturille. Hämmästelin tunkemisen puutetta, sillä kaikki siirtyivät vaunujensa luokse perin rauhallisesti. Vaunut oli selkeästi ilmaistu laittamalla numerolappu kunkin vaunun oven kohdalle näkyville. Löysin helposti vaunun 3 ja paikan 12. Olin mielissäni ikkunapaikasta ja vielä enemmän, että paikka oli menosuuntaan oikealla eli meren puolella.

Maantieteellisesti matkaa Huen kaupunkiin oli alle sata kilometriä, mutta matkaa ei tehtykään luotijunalla. Välillä tuntui, että resiinallakin olisi ollut aiemmin perillä, sillä juna puksutti pitkään 20 kilometrin tuntivauhtia. Tosin junan puolustukseksi on sanottava, että vuoren rinteellä rata oli todella mutkikasta ja pitkään oli ylämäkikin. Tasaiselle tultuamme kiihdytti punavalkosininen juna hurjaan 80 km/h vauhtiin. Vaunun päissä oli valotaulu, missä kerrottiin kellon ajan ja seuraavan aseman lisäksi myös kulkunopeus. Vaunu oli oikein siisti ja penkit erittäin hyvässä kunnossa, joten mikäs oli matkustaessa Vietnamin rautateillä. Ja juna oli aikataulussa! Tämä on muuten sama juna, jolla tulin Da Nangiin. Tai ei sama juna, mutta sama reitti, joka kulkee Ho Chi Minh Cityn ja Hanoin väliä neljästi päivässä.

Ensimmäinen toista tuntia meni ihaillessa erinomaisen hienoja maisemia. Kuljimme jyrkällä vuorten rinteellä seuraten rannikkoa. Tuuli oli eilisestä heikentynyt, mutta edelleen kivikkoiseen rannikkoon iski mahtavia maininkeja. Täällä ei ihmisiä juurikaan näkynyt vaan ranta oli suurimmaksi osaksi kaukana ihmisten ilmoista. Vuoren rinteet olivat mahtavan vihreitä. Nyt olin viidakossa. Täällä olisi machete ollut tarpeen leikkaamaan polkua. Tosin rinteet olivat niin jyrkkiä, että todennäköisesti olisin macheten kanssa vierinyt pitkän matkaa rantaan saakka ja viidakkoseikkailu olisi jäänyt siihen. No ehkä vielä otan macheten mukaan ja menen kokeilemaan. Minua harmitti, kun vuoret loppuivat ja hienon näköiset riisipellot valtasivat näkökentän. Seuraava harmitus tuli, kun asutus syrjäytti riisipellot. Kyllä ihmisillä on aika karmean näköisiä takapihoja.

Pääsimme perille kahdessa ja puolessa tunnissa, mikä oli yllätys, sillä luulin matkan kestävän kolme tuntia. Harmittavinta kuitenkin oli, että oli alkanut sataa. Ei kovasti vaan pientä tihkua, mutta kumminkin. Sitä jatkui koko illan, mikä latisti minun ensimmäisen Hue illan. Sade oli niin mitätöntä, etten viitsinyt ottaa taksia reilun kilometrin matkalle vaan hilppaisin reilussa vartissa Alba-hotellille. Hue on mukavan pieni kaupunki. Mopoja menee runsaasti, mutta hupaisan vähän aikaisempien päivien kokemuksiini verrattuna. Hotelli on ihan mukava ja sopivan huokea. Huone ja erityisesti sänky on aivan turhan suuri yhdelle ihmiselle, mutta kun kukaan (jota minun ei olisi pitänyt kustantaa) ei ilmoittautunut mukaan, niin yhdellä mennään. Respassa ollut nuori mies oli vähän turhan innokas minun makuuni. Hän selitti hotellin säännöt tarkasti, vaikka niissä ei ollut oikein mitään kerrottavaa. Hän vei minut henkilökohtaisesti huoneeni 202 ovelle ja tuli sisään, ottaen ensin kengänsä pois jalasta, näyttämään huonetta. Sitten vielä teimme sinunkaupat kädestä pitäen, tai ainakin minä kerroin nimekseni Matin. Hän poistui huoneesta kovasti kiittäen Mr. Mattia.

Huohahduksen jälkeen lähdin pimeään ja sateiseen kaupunkiin. Toivoin, että takkiani tarvitsisin ainoastaan matkan ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä, mutta niin vain se oli otettava käyttöön matkan puolivälissäkin. Ilmeisesti sade sotki yleensä toimivan suuntavaistoni, mutta lopulta hoksasin lähteä oikeaan suuntaan. Ainoa tavoitteeni oli löytää ravintola, jossa saisin syödäkseni. Aamiaisen jälkeen olin junassa ahminut pienen pussin sipsejä, joten tarvitsin vähän ravintoa tällekin päivälle. Hortoilin pimeillä kaduilla suunnistaen joen lähelle, missä arvelin olevan eniten ravintoloita. Olin jälleen oikeassa ja itselleni lyhyen harkinnan jälkeen menin melkein tyhjään ravintolaan. Tosin kaikki muutkin olivat melkein tyhjiä, mihin varmaan vaikutti aikainen ajankohta ja ehkä sadekin. Ruokalistasta silmiini iski ensimmäisenä curry ja sitä minun teki mieli ja sen tilasinkin. Se oli Traditional Vietnamese foods -otsikon alla, mutta mikä minä olen epäilemään. Saamani ruoka oli kaukana currysta, jollaista olen minä syönyt. Pahinta kuitenkin oli, että se oli tehty kookosmaitoon. No ihan kelvollista ruoka oli ja vei nälän ainakin huomiseksi asti mennessään.

En kiertänyt kaupunkia sen enempää, koska ei sitä paljon nähnytkään. Yhdessä kadunkulmauksessa otin kaksi valokuvaa ja niska kyyryssä jatkoin kohti hotellia, missä vietin illan mukavan lämpimässä kirjoittaen päivästäni, joka uudelleen lukiessa oli taas yksi oikein kiva matkapäivä.