Kohti Ayutthayaa

Tänä aamuna minulla ei ollut kiire mihinkään, mutta heräsin silti aikaisin. Aamiainen oli melko mitätön, mutta sain paahtoleipää ja kahvia. Katselin huoneessani koripalloa ja annoin kellon edetä edemmäksi. Kymmeneltä en enää malttanut odottaa vaan luovutin huoneen ja lähdin miellyttävän lämpimään aamuun.

Keskustasta koilliseen vajaan neljän kilometrin päässä oli Pha That Luang kultainen stupa. Sellaista en ollut nähnyt, joten nyt sinne kävelin. Keskustan ulkopuolella kulkeminen oli vieläkin helpompaa, vaikka siellä täällä autoja oli esteekseni pysäköitykin. Kultainen 44 metriä korkea stupa oli oikein komean näköinen. Sen sisään ei kuitenkaan päässyt, joten ihailin sitä vain ulkoa päin. Ehkei sisällä olisikaan ollut mitään. Paikalla ei ollut paljon ihmisiä. Kouluryhmän ja hääparin, josta otettiin valokuvia, lisäksi taisi olla kolme muuta ihmistä. Kiersin stupan ja lähdin palaamaan keskustaan hieman eri reittiä.

Vientianessa minulla ei ollut enempää katseltavaa. Arvelin käydä täällä syömässä, mutta päätinkin lähteä aikaisemmin Thaimaan puolelle ja syödä siellä. Netistä olin löytänyt monia eri tapoja ylittää raja ja mennä Thaimaahan. Minä päätin mennä paikallisbussilla, joka kulki Nong Khaihin saakka. Lipun sain kätevästi bussiasemalta, joka oli erinomaisen sekava. Menin kuitenkin lipun saatuani odottamaan lähelle pysäkkiä, josta bussi lähtisi. Meno oli värikästä ja sitä oli kiva katsella. Noin kymmenen minuuttia ennen lähtöä bussi peruutti pysäkille ja myös minut otettiin mukaan. Linja-auto täyttyi puolilleen matkustajien ollessa paikallisia minua ja vieressäni istunuttta liettualaista miestä lukuun ottamatta.

Ajelimme hiljakseen noin 25 kilometrin päässä olevalle raja-asemalle. Bussi pysähtyi Laosin puolella ja seurasin muita ihmisiä rajatarkastukseen. Olin säilyttänyt tarkasti ulospääsylipukkeen ja sen ojensin passin kanssa virkailijalle. Mies skannasi passin, löi sitten leiman ja ojensi asiakirjan minulle takaisin. Siirryimme takaisin bussiin, joka ylitti Mekong-joen Ystävyydensiltaa pitkin. Rahastaja oli antanut minulle Thaimaan saapumislomakkeen, jonka täytin bussimatkan aikana. Käsialani ei ole kovin hyvä optimaalisissakaan kirjoitustilanteissa. Nyt laosilaisen vanhan bussin kyydissä tikkukirjaimistani tuli hyvin kamalia. Thaimaan puolella seurasin jälleen muiden esimerkkiä ja menin jonottamaan kopin eteen. Pelkäsin, että yrmeän näköinen mies kyselisi taas jotain käsittämätöntä, mutta nyt hän vain katseli passia, otatti minusta kuvan ja sormenjäljet, minkä jälkeen sain passini uudella laimalla varustettuna takaisin. Tämä oli ollut erittäin hyvä keino tulla Thaimaahan eikä maksanut kuin 15 000.

Bussi kuljetti minut vielä Nong Khain bussiasemalle. Kyydissä huomasin, että rautatieasema, minne halusin mennä, olisi ollut pian raja-aseman jälkeen, mutta nyt oli myöhäistä poistua. Bussiasema sijaitsi harmittavan kaukana rautatieasemasta. Päätin käydä täällä syömässä ja mennä sitten tuktukilla asemalle. Vietnamissa ei tuktukeja ollut ollenkaan, mutta täällä niitä taas on. Lähdin kävelemään isolle tielle ja sitä pitkin kohti rautatieasemaa. Leveän tien varrella oli paljon liikkeitä, joten kyllä jonkin niistä pitää olla ravintola. Niitä oli muutama, mutta kaikki olivat kiinni. Lämpötila oli yli 30 astetta, joten ei paleltanut. Lopulta löysin edes kahvilan, jonne menin hyvin mielelläni vilvoittelemaan. Tilasin jääteen, kun muita vaihtoehtoja ei oikein ollut, ja kaksi croissanttia, joille ei myöskään ollut vaihtoehtoja. Kokonaisuus kuitenkin sai mielen kohoamaan ja loppumatka asemalle meni mainiosti rallattaen.

Olin hankkinut junalipun jo Suomessa netin kautta. Lippua en kuitenkaan saanut vaan ainoastaan voucherin. Matkalippu piti lunastaa asemalta jo ennen viittä, vaikka junani lähtisi vasta 19:40. Lippu piti noutaa pakettiosaston hoitajalta. Se oli tullut asemalle sinetöidyssä kirjekuoressä, jossa luki nimeni. Mies avasi veitsellä kirjekuoren ja antoi minun noukkia lippu kuoresta itse. Erilaisia tapoja eri maissa. Olin tullut asemalle jo ennen kolmea, joten minulla oli noin viisi tuntia aikaa junan lähtöön. En viitsinyt lähteä enää takaisin Nong Khaihin vaan jäin asemalle. Siellä ei ollut ravintolaa, mutta sain ostettua juotavaa, ja sipsipussin päivälliseksi. Syön huomenna vähän enemmän. Kovin paljon asemalla ei tapahtunut. Menin istumaan varjoon ja otin kengät ja sukat pois jaloista odoyellen rauhassa. Aluksi olin ulko-odotusalueella ainoa henkilö, mutta hiljalleen paikalle tuli muitakin ihmisiä. Puoli kuudelta asemalle tuli juna laiturille hyvin kovalla metelillä. Se viipyi siinä tunnin verran pitäen koko ajan hyvin kovaa meteliä moottorit pauhaten, kunnes lopulta lähti rikkomasta rauhaani.

Pian seitsemän jälkeen saapui yöjuna Bangkokiin laiturille yksi. Suunnistin I-luokan makuuvaunuun, mihin olin lippuni hankkinut. Täällä samaan hyttiin majoittautuu vain kaksi ihmistä, mikä sopi minulle. Nyt minun ei tarvinnut huolestua liian kovaäänisestä matkaseurasta, sillä hyttiini tuli buddhalainen munkki. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta kommunikointi sujui mainiosti hymyjä vaihtaen. Tosin niitäkään ei tarvinnut kauan vaihdella ennen kuin munkki kapusi ketterästi yläpunkalle lepäämään. Hän oli minua huomattavasti nuorempi mies, joten oikea mies nousi ylös. Ennen vetäytymistä punkkaan, kävi junan henkilökunta sijaamassa kaikille lakanat. Vaunu oli hyvin moderni ja mukava. Seinällä oli kuvaruutu, missä sai katsoa videoita ja samalla näki seuraavan pysäkin, vessojen varaustilanteen ja kellon ajan. Minä kirjoittelin hetken aikaa, mutta varsin aikaisin aloin taas nukkua. Munkki räpläsi puhelintaan, mutta alkoi pian myös nukkua, sillä asemien kohdalla kuului hänen kuorsauksensa.