Siem Reap

Ennen seitsemää lähdin kilometrin kävelymatkalle pohjoiseen. Bangkok oli sunnuntaiaamuna seitsemältä yllättävän vilkas. Kauppaa käyntiin katukiveyksillä ja aamiaista valmistettiin mitä erilaisimmilla keittimillä. Minä en ehtinyt kuin vilkuilemaan tarjoiluja, kun kävelin reippain askelin kohti Giant Ibis -bussifirman toimistoa. Paikka löytyi helposti ja hyvin englantia puhuva nuori mies hyväksyi lippuni. Odottelin jo kivan lämpimässä aamussa puolisen tuntia, kunnes mies johdatti bussiin nousijat kulman taakse bussin luokse. Olin varannut lipun jo Suomessa eikä silloin ollut kukaan muu ostanut lippua, joten istuin paraatipaikalla numerossa 1A.

Bussimatka Kambodzan Siem Reapiin kesti yhdeksän tuntia. Se tuntuu varmasti monesta pitkältä, mutta minusta ei. Nukuin aika huonosti viime yön, mutta siitä huolimatta en malttanut laittaa silmiä kiinni saati nukkua. Mitään ihmeellistä ei matkan aikana tapahtunut, mutta kaikki mitä silmieni eteen tuli oli uutta ja kiinnostavaa.

Koko matka oli hyvin tasaista. Muutama kukkula näkyi jossain vaiheessa, mutta niitä oli todellakin vain muutama. Muuten oli aivan tasaista. Thaimaan puolella ajoimme koko matkan moottoritietä, ensin kahdeksan kaistaista ja lopuksi neljäkaistaista. Matka etenikin oikein ripeästi. Pysähdyimme kerran ennen rajaa ja kerran sen jälkeen. Pysähdyksissä oli tarjolla kauppoja ja vähän syötävää, mutta mikä tärkeintä pääsi käymään vessassa, jotka hyvin siistejä. Jotenkin ei olisi ensimmäisenä tullut mieleen, että Kambodzan kadun varrella olisi tarjolla siistejä vessoja. Ehkäpä bussi ei pysähtyisi, jos puitteet eivät olisi kunnossa. Kambodzan puolella tie muutti kaksikaistaiseksi, mutta päällyste oli kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvälaatuista, joten kulku oli tasaista.

Ajaminen rajan eri puolilla oli kuitenkin hyvin erilaista. Thaimaassa edettiin turvallisesti enimmäkseen sääntöjen mukaan pysyen kaistaviivojen sisällä. Kambodzassa ei niinkään välitetty kaistaviivoista. Eikä paljon muustakaan turvallisesta. Ohituksiin lähdettiin, vaikka vastaan tuli autoja, mopoja tai traktoreita. Kolme autoa sopi helposti rinnakkain. Jotenkin kuitenkin tilaa löytyi ja päästiin eteenpäin. Pahimpia kuitenkin olivat kaksipyöräiset. Niitä kulki hyvin paljon ja siellä sun täällä. Maaseudulla kuljettiin vielä tien reunalla, mutta kaupungeissa ja kylissä siellä, missä oli tilaa. Ja tilaa ei paljon tarvinnut olla, että sinne sopi. Oli hämmentävää katsella mitä kaikkea mopon perässä voi kuljettaa. Suuri kaasupullo oli oikeastaan perustavaraa. Hämmentävämpää oli nähdä noin 20 kuollutta ankkaa mopon tarakalla tai miten mopon perässä kulki kymmenmetrinen aaltopelti pyörien varassa.

Thaimaan puolella maaseudullakin oli aika siistiä ja vähän varakkaan oloista. Naapurimaassa kaikki muuttui. Kaikkialla oli roskaista ja rakennusten edustat olivat täysin hoitamatta. Jonkin verran näytti muutosta olevan tapahtumassa, joten ilmeisesti täälläkin varallisuus alkaa hiljalleen nousta. Täällä oli kuitenkin vauraampaa ja hieman siistimpää kuin Nepalissa ja osin Intiassa.

Olin toivonut näkeväni paljon kivoja eläimiä, mutta se ei toteutunut. Näin kolme elefanttia, mutta ne kaikki olivat kivisiä. Lintuja näkyi jonkin verran, mutta tunnistin ainoastaan mainalintuja, lehmähaikaroita sekä meidänkin lajistoa. Kambodzan puolella näkyi aika paljon laihoja vihertävän sävyisiä lehmiä heiluvin heltoin ja valtavan kokoisia vesipuhveleita.

Päivän suurin kokemus oli rajan tullimuodollisuudet. Thaimaan puolella homma meni aika tavallisesti. Jonotuksen jälkeen ojensin passin ja poistumislappusen viranomaiselle, joka vilkaisi minuun, näpytteli tietokonettaan ja pian ojensi passini takaisin. Yleensä maiden välisellä rajalla ei saa liikkua muut kuin virkailijat ja hyvin nöyrästi maasta toiseen siirtyvät ihmiset. Täällä raja-alueelle oli vilkkaampaa kuin Bangkokissa keskipäivällä. Ihmisiä kulki joka suuntaan kaikenlaisilla vempeleillä kävelijöiden keskuudessa. Myynnissä oli kaikkea mahdollista. Thaimaan tullista kävelimme monta sataa metriä Kambodzan tulliin pitkin täydellistä sekasortoa. Tullia ei oikeastaan ollutkaan, sillä missään ei tarkastettu mitään. Passit ja viisumit tarkastettiin aika huomaamattomassa pienessä kojussa, jonka edessä luki Arrivals. Siellä minunkin passi ja paperit tarkastettiin, sormenjäljet otettiin ja leimat leimattiin. Sitten sain palata taaksepäin bussillemme.

En tiedä miten täällä olisi osannut toimia omin nokin. Nyt bussifirman mukava heppu ohjasi meidät ja kertoi mihin piti mennä ja mitä tehdä. Homma sujui oikein hyvin, joten olin tyytyväinen valittuani tämän matkustusvaihtoehdon. Muutenkin bussin suhteen kaikki sujui oikein hyvin.

Bussi jäi Siem Reapin keskustan ulkopuolelle. Matka oli liian pitkä kävelyyn, joten otin tuktukin. Hyväksyin kolmen dollarin hinnan, mikä sopi netistä lukeiin hintoihin. Mukavan tuntuinen heppu yritti hyvin innokkaasti myydä minulle huomiseksi tuktukiaan temppelikiertuelle, mutta minä kieltäydyin, sillä haluan päästä kokemaan tätä liikennettä polkupyörällä. Toivottavasti huominen kirjoittelu ei myöhästy…

River City Hotel on oikein mukava ja 50 dollarilla sain yöksi oikein suuren huoneen parvekkeella. Kyllä tänne sopisi joku toinenkin mukaan. Täällä dollarit ovat Amerikan dollareita ja setelit oikeasti amerikkalaisia. Joskus aikoinaan täälläkin inflaatio laukkasi kehitysmaavauhtia, jolloin paikalliset avustustyöntekijät alkoivat käyttää dollareita rahayksikkönä. Se juurtui maahan ja nyt täällä on kaksi rinnakkaista valuuttaa, dollarit ja riel. Yksi dollari on noin 3 500 rielia. On aika jännää, kun maksaa alle kymmenen dollarin laskun dollareilla, saattaa saada vaihtorahoiksi tuhansia rielejä.

Siem Reap ei ole tavallinen alueen kaupunki. Se on muuttunut turistien myötä hyvin kaupalliseksi paikaksi. Muutaman korttelin suuruinen Pub Street on kuin Amerikan huonot puolet koottuna pieneen tilaan. Sinne kuitenkin suunnistin, sillä muutakaan vaihtoehtoa ei tainnut olla. Valitsin yhden samanlaisista ravintoloista ja söin paikallaisen keiton, vaikka mieli olisi tehnyt fried ricea. Valinta oli kuitenkin ihan hyvä, joskin ensi kerralla otan yhden chili-merkinnän enemmän. Nolla chiliä oli aloittelijan virhe. Juuri kun oli saanut ruoan eteeni, istui viereiseen pöytään suomalainen perhe. He alkoivat kehua ruokani ulkonäköä ja ennen kuin kehuminen menisi henkilökohtaisemalle tasolla, kerroin heille kansalaisuuteni. Ruoan jälkeen palasin hiljalleen hotellille. Täällä tuktukin kyytejä tarjoillaan hyvin runsaasti, mutta onneksi ei agressiivisesti. Yksi kuski kertoi tietävänsä oikein hyvän hierontapaikan, mutta sitäkään en tarvinnut.

Huone on oikein siisti, mutta silti vessan puolella on kävellyt joitain pikkuisia hyönteisiä, mutta ne olivat niin pieniä, etten välittänyt. Siellä Suomessa tunnen montakin ihmistä, jotka olisivat heti kääntämässä patjoja toisinpäin tarkastuksen vuoksi. Minä elän jannittävästi.

Eikä matkaa ilman viskitarinaa. Kävin paikallisessa ruokakaupassa, missä oli laaja alkoholitarjonta. Viskien hinnoittelu hämmensi! 12-vuotias Glenfiddish maksoi 30 dollaria ja 18-vuotias 60 dollaria. Kuitenkin 12-vuotias Macallan oli 120 dollaria! Hämmentävää eikö niin?