Ninh Binh

Jouduin heräämään neljältä, koska juna pohjoiseen lähti jo viideltä. Takseja ei hotellin edessä näkynyt, joten kävelin vähän toista kilometriä asemalle. Kaupunki oli hyvin hiljainen ja jälkakäytävillä oli helppo kävellä, koska kaikki tavara oli viety niiltä pois. Katuvaloja oli riittävästi, joten kompastumisiakaan ei tullut. Matkan varrella pari moottoripyörää tuli tarjoamaan kyytiä, mutta kohteliaasti kieltäydyin.

Huolto ei ole toiminut tälläkään matkalla hyvin. Nyt minulla oli mukana sipsipussi, kaksi banaania ja jonkinlainen maapähkinähunajalevy syötäväksi ja vesipullo sekä vihreätä teetä pullossa juotavaksi. Minun puolustukseksi voin sanoa, ettei kioskeissa ole juuri mitään sellaista, mitä junaevääksi voisi ostaa. Junissa ei ole ravintolavaunua, mutta reilun tunnin välein heput kulkevat kärryjen kanssa ja tarjoavat muun muassa kana-ateriaa isoista sangoista. Se tekee kauppansa perusmatkaajalle, mutta ei epäluuloiselle Matille. Tarjolla olisi myös kuumia sokerimaissintähkiä. Maistoin yhtä sellaista hotellin aamiaisella ja se oli minun makuuni aivan liian makea vihannes.

Junassa sain nukuttua ensimmäiset kaksi tuntia yllättävän hyvin, joten aika meni nopeasti. Seuraavat kymmenen tuntia menivät sitten hitaammin. Tänään olisi eilistä mieluummin sataa, mutta näkipä ainakin kivasti ulos. Taivas oli pilvinen, mutta ulkona oli parhaimmillaan 26 astetta lämmintä. Minä laitoin penkkini yläpuolelta tuulettimen pois päältä, jolloin tarkeni juuri sopivasti.

Suurimman osan matkasta juna kulki maaseudulla, mikä sopi minulle oikein mainiosti. Vietnamin kaupungit näyttävät vajaan viikon oleskelun jälkeen jo kovin samanlaisilta. Toki niitäkin katselee, mutta enää sieltä ei tule sellaisia yllätyksiä kuin ensimmäisinä päivinä. Vaikka menimmekin maaseudulla, ei montaa kilometriä ollut, etteikö ihmisten asumuksia tai jälkiä olisi näkynyt. Lähes tulkoon kaikki tasainen oli joko maanviljelyksen tai asumusten vallassa. Riisipellot olivat erittäin hyvin edustettuina, mutta kyllä niiden tuoreen vihreätä vehreyttä on mukava katsella. Varsin monilla pelloilla oli kartiohattuinen nainen tai tylsemmin pukeutunut mies työskentelemässä. Täällä vielä hyvin suuri osa maatöistä tehdään käsipelissä. Näin muutamia muita kuin riisipeltoja, joissa vesipuhveli veti auraa ihmisen sitä ohjatessa, mutta niitä oli todellakin harvassa. Yhtään konetta en tainnut nähdä yhdelläkään pellolla.

Aivan niin korkeita mäkiä ei näkynyt kuin Da Nangin ja Huen välillä. Juna kulki suurimmaksi osaksi tasaisella, mutta kauempana ja välillä lähempänäkin näkyi oikein hauskan näköisiä hyvin jyrkkärinteisiä mäkiä ja jopa vuoria, jotka olivat suurimmaksi osaksi vihreiden puiden peittämiä. Niiden ympärillä oli tasaista maata, eli yleensä riisipeltoja. Pieniä kyliä ja yksittäisiä asumuksia oli siis lähes tulkoon koko matkan ajan. Enimmäkseen ne olivat vaatimattomia, mutta minusta täällä ei niin köyhältä näyttänyt kuin etelämmän maaseudulla, puhumattakaan Kambodzasta. Varmaan joka toisen mökin pihalla juoksenteli kukkoja ja kanoja. Joka viidennen mökin takapihan lammella oli iso lauma hanhia tai ankkoja. Joissain oli varmasti toistasataa valkoista ankkaa kulkemassa maalla tai uimassa vedessä. Villieläinten vähäisyys edelleenkin harmittaa minua, mutta hyvin lauhkeiden vesipuhveleiden katseleminen tuo minulle hieman lohtua.

Junassa on usein melko rauhaton meno. Paikalliset eivät säästele äänen voimakkuudessa. Vaikkei olekaan yöjuna, niin ihmettelen äänen hämmästyttävää voimakkuutta. Vai onko vain suomalaisena niin tottunut hiljaisuuteen, että isommalla äänellä juttelu kovasti kummeksuttaa. Kukaan ei missään tapauksessa ole uhkaava tai häiritsevä, ainoastaan äänenvoimakkuus on vaikuttava. Minuun ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Joskus joku hymyilee iloisesti, mutta yleensä jään ilman mitään huomiota. Nyt käytävän toisella puolella istunut nuori vihainen nainen kyseli minulta miksen pitänyt kasvosuojainta, vaikka täällä moni pelkää koronavirusta. Hän ei suuresti arvostanut minun epäilyjä kasvomaskien hyödystä tartuntojen ehkäisemisessä, mutta jätti keskustelun saatuaan sanottuaan sanottavansa. Hänellä näytti olevan kaksi kasvomaskia päällekkäin, joten ainakin hän oli turvassa. Pohjoisempaan tultaessa maskien määrä on ehkä hieman lisääntynyt.

Kello oli vähän yli viisi, kun juna saapui railakkaasti viheltäen Ninh Binhin asemalle. Otin tottuneesti reput kantoon, ilmoitin taksisuhareille etten tarvitse heidän kyytejään ja kävelin toista kilometriä Thuy Anh -hotellille. Täällä isommat kaupungit eivät ole keränneet esteettömyyspalkintoja, mutta pienellä kokemuksellani Ninh Binh jäisi ilman säälipisteitäkin. Ihan perusesteellisyyden lisäksi monet katukiveykset olivat yli 30 senttiä korkeat enkä osaa selittää miksi. Kaupunkia halkoivat useat leveät kadut, joilla liikenne oli tutun vilkasta. Niiden ylitys oli tavallistakin hankalampaa, koska liikennevaloja oli hyvin harvassa. Muutamissa risteyksissä suojatie johti suoraan yli 30 sentin katukiveykselle, jonka sisäpuolella oli niin tiheä pensaikko, ettei sinne voinut mennä vaan piti kävellä liikenteen seassa kiveyksen ympäri.

Minua on vähän alkanut tökkiä ruokapaikan löytämisen vaikeus. Minä en suostu syömään sellaisessa ravintolassa, jossa astiat pestään kadulla vedessä, jota ei varmasti ole kunnolla kuumennettu missään vaiheessa. Niinpä ravintoloita onkin hankala löytää, mutta olen hyvin tyytyväinen siitä, että olen säilynyt kokonaan ilman vatsavaivoja. Paino on saattanut pudota, mutta kuitenkin hyvällä tavalla. Kentucky Fried Chickenissä minun ei olisi tarvinnut huolehtia astioiden puhtaudesta, mutta muuten minua ei sinne huvittanut mennä. Kiersin melko pitkän rinkin suhteellisen rauhallisessa kaupungissa, mutta en löytänyt mieleistä ravintolaa. Onneksi hotellini ravintola oli edelleen auki ja sieltä sain syödäkseni tänään ensimmäisen oikean aterian. En kerro mikä ateria oli. Hotelli on nähnyt parempiakin päiviä, mutta ei reilun puolen miljoonan huonehinnalla voi liikoja vaatia.